Osa professoreista ei ole miettinyt, voiko heidän antamansa koulutuksen avulla ylipäänsä työllistyä.
Korkeakoulujen rahoitus on käynnistänyt runsaan väittelyn, muutosvastarinnan ja oman reviirin suojelun.
Olen toiminut noin 30 vuotta professorina: tutkijana ja kouluttajana. Kaikki nämä vuodet on tehty erilaisia – osin näennäisiä – uudistuksia, joiden suunnitteluun ja toteutukseen on käytetty valtava työpanos. Yhteiskunnan jatkuvasti kasvanutta tiede- ja koulutusrahoitusta on pidetty saavutettuna etuna. Rahanjakoa ovat määritelleet tutkintojen, julkaisujen ja väitöskirjojen määrät.
Tutkimus ja koulutus rakentavat yhteiskunnallista vaikuttavuutta, mikä on korkeakoulujen lakisääteinen tehtävä. Se tarjoaa selkeän perustan yhteiskunnan rahoituksen kohdentamiseen, ja vaikuttavuutta pitää mitata. Kaikessa mittaamisessa ja arvioinnissa pitää olla konkretiaa.
Miksi meillä on ennätyksellisen paljon nuoria akateemisia työttömiä? Väitän, että jatkuvista niin sanotuista uudistuksista huolimatta tutkintorakenteet ovat vanhakantaisia. Ne pohjautuvat liikaa oppialaan, jota alan professori johtaa tiedepohjalta, vaikka vain murto-osasta korkeakoulutettuja tulee tieteen tekijöitä. Osa professoreista ei ole miettinyt, voiko heidän antamansa koulutuksen avulla ylipäänsä työllistyä.
Tämä koskee myös tohtorikoulutusta, vaikka tärkeä syy tohtorien työttömyyteen on myös yhteiskuntamme kyvyttömyys käyttää korkeasti koulutettujen osaamista.
Korkeakoulupolitiikkaa tulee ohjata niin, että tiedekunta-, korkeakoulu- ja oppialarajat ylittävät tutkinnot tulevat jokapäiväisiksi. Opiskelijat ainakin pyrkivät tietämään, mitä osaamista työelämä tarvitsee.
Työelämän vaatimusten tunnetuksi tekemisessä rekrytointiprosesseilla on oleellinen merkitys. Suomi on jäänyt jälkeen hallinnon avoimuudessa ja päätösten perustelun julkisuudessa. Useiden EU-maiden valtionhallinnon ja EU:n rekrytointiprosessit ovat netissä luettavissa, meillä tietoja ei löydy.
On yllättävää, ettei siihen ole juuri kiinnitetty huomiota, vaikka EU-jäsenyys ja Suomen kansallinen lainsäädäntö edellyttävät hallinnon avoimuutta.
Miksi korkeakouluilta ei tarkemmin kysytä yhtenä vaikuttavuusmittarina, miten niiden opiskelijat ovat työllistyneet? Myös lääkärikoulutuksessa olisi syytä kysyä tarkemmin, mihin valmistuneet ovat sijoittuneet. Onko koulutus riittävästi johtanut sellaiseen osaamiseen, että osaa tehdä itsenäistä työtä?
Korkeakoulujen pitää oikeasti yhdistää ja kohdentaa toimintojaan. Lähes jokaisella yliopistolla on alimitoitetut ja aliosaavat patentointi-, innovaatio- ja kansainvälisen rahoituksen yksiköt. Nämä toiminnot pitää keskittää. Suomessa ei tarvitse opettaa ja tutkia kaikkea. Pitää lisätä kansainvälisten opintojen hyväksyttävyyttä osaksi suomalaisia korkeakoulututkintoja.
Kaikkien etu on, että konkreettisia uudistuksia tehdään, ettei ainoaksi vaihtoehdoksi jää rahoitusleikkaukset.
Kirjoitus on julkaistu alunperin Helsingin Sanomissa.
