Viime aikoina julkisuudessa on ollut esillä perusterveydenhuollon keskeinen ongelma: lääkäripalveluiden saatavuus. Saatavuutta on yritetty parantaa ­lisäämällä lääkärikoulutusta. Se ei ole ratkaissut ongelmaa. Tässä pätee vanha toteamus: ”Ei se määrä vaan laatu.”

Kun itse olin kunnanlääkäri, meitä oli nykyistä suuremman väkiluvun kunnassa kolme, nyt lääkäreitä on 13. Mihin työ­panos häviää? Missä näkyy kokonaan uuden organisaation eli terveydenhuollon hallinnon työpanos ja vaikuttavuus, jonka luomisessa tarkoitus on ollut vapauttaa lääkärit tekemään lääkärin työtä?

Lääkärikoulutusta on uudistettu toistuvin välein. Luonnontieteet ovat olleet pääsykokeiden ydin koko ajan. En näe sitä ongelmana. Tiedon lisääntyminen ja uuden tiedon nopea tarjonta ovat olleet tärkeä perustelu suunniteltaessa koulutus­ohjelmien uudistuksia. Kun tutkinto on mitoitettu tietyn opintopistemäärän suuruiseksi, pitävät myös opiskelijat puolensa, ettei opinto-ohjelma käy liian raskaaksi.

Koko yliopistomaailmassa taistellaan uudistusten yhteydessä resursseista ja vaikutusvallasta. Siihen, miten resurssit jakautuvat, vaikuttavat opetuksen määrä ja tutkimustyö. Tutkimus ja koulutus ovat yliopiston lakisääteisiä tehtäviä, ja niitä valtio rahoittaa.

Kolmas tehtävä on yhteiskunnallinen vaikuttavuus. Tätä opetus- ja kulttuuriministeriön on oikeus ja velvollisuus analysoida yhtenä rahoituksen perusteena.

Lääkärikoulutuksessa on epäonnistuttu peruslääkärin taitojen riittävässä kehittämisessä, ja tällä on ollut yhteiskunnallista merkitystä. Lääketieteellisistä väitöskirjoista enemmistön tekevät muut kuin lääkärit, mutta vain hyvin koulutettu lääkäri voi tehdä lääkärintyön.

Kaikissa lääkärikoulutuksen uudistusohjelmissa lääkärin käytännön harjoittelu koulutusvaiheessa on liian suppeaa. Pitää kohdata tilanteita, äkillisiäkin, nähdä ja kokea, miten kokeneempi toimii ja miten pitää toimia itse.

Tätä on yritetty korjata terveyskeskusharjoittelulla, mutta esimerkiksi yliopistosairaaloiden päivystyksissä ei juuri opiskelijoita näy.

KOKoulutusohjelmiin pitää lisätä kliinistä käytännön työtä. Muuten nuoret lääkärit eivät uskalla lähteä perusterveydenhuoltoon.

Nyt kliininen kokemus saadaan pääosin vasta erikoislääkärikoulutuksessa. Se ei ole ongelma, jos perusterveydenhuollon lääkärin kelpoisuusvaatimukseksi muutetaan erikoislääkärin pätevyys.

Jos lääkäreistä ei kouluteta lääkäreitä, sotekin ontuu.

Kirjoitus on julkaistu Helsingin Sanomissa.

Recommended Posts