Työterveyshuollon velvollisuus on tuntea työpaikat ja työntekijöiden ongelmat.
Käsitys työterveyshuollosta ja sen toteutuksesta on hämärtynyt. Merkittävä osa työnantajista on ulkoistanut työterveyshuollon, ja samalla työterveyshuolto on siirtynyt korvaamaan rajoittuneesti toimivaa julkista sairaanhoitoa.
Sopimusperusteisilla palveluiden tarjoajilla on heikko käsitys työpaikkojen työolosuhteista, työnkuvista ja työntekijöiden terveydentiloista sekä työkykyrajoitteista ja -ennusteista. Työterveyshuollosta on tullut työssä käyvien luksussairaanhoitoa, jota tosin tarjotaan määräaika irtisanotuillekin.
Olen samaa mieltä Työterveyslaitoksen (HS 12.5.) kanssa lakisääteisen työterveyshuollon toteuttamisesta Kelan tukemana. Yhteiskunnan verovaroilla ei pidä kuitenkaan eriarvoistaa kansalaisia. Jos työantaja haluaa kustantaa sairaanhoitoa, se voi vapaasti näin toimia omalla kustannuksellaan ja käyttää vaikka palveluseteleitä. Ennenhän tätä toteuttivat työntekijöiden sairauskassat.
Eläkelaitosten kustantaman työhyvinvointitoiminnan vaikuttavuudesta ei ole mitään todellista näyttöä. On tärkeää, että sitä selvitetään ja ohjataan rahoitus työpaikoilla tapahtuvaan vaikuttavaan toimintaan.
Työterveyshuolto, työsuojelu, työhyvinvointi ja sairaanhoito eivät kuulu niin sanottuihin saavutettuihin etuihin vaan lakisääteinen toiminta tulee toteuttaa niin, että sillä on vaikuttavuutta. Työterveyshuollon velvollisuus on tuntea työpaikat ja työntekijöiden ongelmat työssä ja työympäristössä ja vaikuttaa näiden ratkaisuihin yhdessä työntekijöiden, työsuojelun ja työnantajien kanssa. Pitää olla läsnä työpaikoilla. Siten työterveydenhuoltoon syntyy vaikuttavuutta.
Työterveyshuollon pitää reagoida riittävän ajoissa työssäselviytymisongelmiin, mutta se on mahdotonta, jos työterveyshuolto ei seuraa muuta kuin satunnaista sairastelua. On jopa jouduttu tilanteisiin, joissa työntekijä ei tiedä hakea apua työterveyshuollosta ja joutuu irtisanotuksi. Nämä tilanteet lisääntyvät, jos työterveyshuoltoa toteuttavien käsitys työterveyshuollon tehtävästä ei kirkastu.
Kirjoitus on julkaistu alunperin Helsingin Sanomissa.
